Yksin

Loputtomien itkujen jälkeen oli pakko hyväksyä totuus: tämä ei voi jatkua. Mä luulin, että mä tulen kuolemaan. Mutta mulla menikin ihan hyvin. Ainakin toistaiseksi on mennyt. Vielä vanha mielessä tapasin uuden ja heräsi toivo, että mä voin vielä löytää ihmisen, joka kohtelee mua hyvin. En ollut onnellinen. En mä nytkään ole, mutta ainakin vapaa jatkuvasta stressistä ja pelosta menettää rakkain. Mä menetin sen jo kauan sitten.

Eniten pelkään hetkeä, jolloin hän löytää jonkun toisen. Kohtelisiko hän sitä paremmin? Mitä jos huono käytös johtuikin musta? En kestä ajatusta, että hän antaisi jollekin toiselle sen, mikä oli mulla vain niin vähän aikaa.

Yksinolo tuntuu vieraalta. Vapaa-ajan määrä kaksinkertaistui, tiskikasa puolittui ja sänky tuntuu kasvaneen leveyttä useamman metrin. Toisaalta vähintään näin ilmaistuna tilanne ei kuulosta kovinkaan pahalta. Tuntuu vain kummalta tehdä asioita ilman, että jakaa kaiken tiedon jonkun kanssa. Outoa, kävin ostamassa lähikaupasta maitoa, enkä kertonut siitä kenellekään.

Olen seurustellut liian kauan muistaakseni, miltä sinkkuilu tuntuu. Millaista on kun myös seksikumppani katoaa. Pystynkö elämään ilman irtosuhteiden suomaa itsetuntoboostia? Tai millaista on käydä ulkona jatkuva haku päällä, etsiä uutta vanhan tilalle? Miksi edes haluan jonkun? Miksen voi olla yksin ja onnellinen? Miksi tarvitsen jonkun toisen tekemään minut onnelliseksi?

En lähtenyt metsästämään väkisin, vaan sattumalta tapasin ihmisen, jonka kanssa seksi tuntui oikealta. Se teki mulle älyttömän hyvää. Tekisi mieli lähettää herralle kiitoskortti. Toivoisin kovasti törmääväni häneen uudestaan, pakko myöntää, kiinnostuin melko paljon. Olin myös unohtanut, miten kutkuttavaa on lähestyä toista ensimmäistä kertaa. Juoda viiniä ja keskustella tuntikausia. Tarkkailla kehonkieltä ja etsiä hyväksyviä viestejä. Kumartua lähemmäs. Kuinka jännitys kouraisee vatsanpohjaa sen sekunnin sadasosan aikana, kun tajuat, että hän aikoo suudella. Ja niin edelleen. Kokemus hyväksynnästä vapautuu mielihyvänä aivoihin, olen onnellinen, etten nuku yksin. En tiedä olenko seksiriippuvainen vai läheisriippuvainen, ehkä molempia, tai ehkä jotain ihan muuta. Jollain tapaa mä kuitenkin olen koukussa siihen, että joku joko rakastaa tai haluaa mua.

Elämän yllätyksellisyys jaksaa yllättää. Viime viikolla tähän aikaan makoilin vielä tyttöystäväni kainalossa. Tuntuu, kuin siitä olisi kuukausia. Tänään hän tuli pyytämään anteeksi ja musta tuntui, kuin hän olisi ollut joku toinen. Mä muistin hänet suutelemassa toista naamani edessä, repimässä sydäntäni paloiksi, polttamassa sekä parisuhdettamme, että ystävyyttämme. Kuka tahansa tämä olikaan, joka kävi tänään mun luona väittämässä edellämainittuja tekoja omikseen, en tunne häntä, enkä välittäisi tutustuakaan.

.